31. elokuuta 2020

Brasilia / Argentiina





Iguazún putoukset piti tietysti nähdä myös Argentiinan puolelta. Kun otimme Fozin lentokentältä Uberia hotellille, meille sattui kuljettaja, joka kertoi järjestävänsä retkiä päiväksi Argentiinan puoleisille putouksille. Meillä oli vaan vähän kielimuuria, koska hän ei puhunut sanaakaan englantia. Espanja onnistui, joten kaivelin jostain todella syvältä muistin sopukoista lukiossa 90-luvun alussa oppimiani espanjan sanoja. Tytär, jonka opinnot lukiossa ovat parhaillaan käynnissä, auttoi myös.

Edellisenä iltana laitoimme tälle Carlokselle viestiä, että onnistuisiko huomenna mennä Argentiinaan. Toki, hän hakisi meidät hotellilta aamulla klo 8.00. Keskellä Brasilian ja Argentiinan välistä siltaa kuitenkin pysähdyimme ja vaihdoimme argentiinalaiseen Uberiin, jonka kuski oli Carloksen kaveri. Ilmeisesti luvat maasta toiseen ajavalle Uberille ovat kovin hintavia, siksi tämä järjestely. Oikein luotattavilta vaikutti kumpikin kuski, joten uskalsimme heidän kyytiinsä lähteä. Auton vaihto sillalla toi kuitenkin mieleen jotkut hämärähommat, ei voinut mitään. Hyvin kuitenkin meni kaikki! 

Luonnonpuiston sisäänkäynniltä jonotimme junaan, joka vei meidät lähemmäs putouksia. Kyseessä oli avomalliset vaunut, matkan varrella ei tosin ollut mitään hirveän ihmeellistä.



Junasta noustuamme suuntasimme kävelysiltoja pitkin suoraan pääkallopaikalle, paholaisen kurkun ääreen. Tässä, jos missä kastui! Veden voiman todella aisti, kuuli ja melkein maistoikin.



Hieman ennen paholaisen kurkkua joki tuntuu päättyvän näin vaimeisiin "koskiin", mutta todellisuudessa heti tuossa vasemmalla on se kaikista suurin osuus putouksista.






Tällaisia kävelysiltoja sai kävellä kilometrikaupalla. Ja piti muistaa koko ajan juoda, ettei pökrää. Kun palasimme takaisin juna-asemalle, meitä odotti yllätys:



Nenäkarhuja!



Niitä tuli metsästä useamman söpön yksilön voimin.



Söpöjä, mutta vaarallisia. Parempi oli pysyä hieman kauempana! Ne jättivät meidät kyllä rauhaan, kun ei meillä ollut esillä mitään syötävääkään (=ryövättävää).



Junalla palasimme yhden pysäkinvälin takaisin päin ja taas oli edessä kävelypolkuja, välillä sademetsän siimeksessä, välillä putousten lähellä. Korkeuseroja oli runsaasti, tuli tosiaan kiivettyä ja käveltyä tämän päivän aikana. Ensin menimme pitemmän reitin ja lopuksi vielä lyhyemmän. 



Kartassa näkyy alue ja polut. Ihan ensin ajelimme siis aivan tuonne ylös, josta kävelimme paholaisen kidalle, reitin pituus oli 2,2 km. Ylempi reitti (punainen) ja alempi (sininen) olivat kumpikin noin 1,7 km.




Ylemmällä reitillä oli putous jos toinenkin. Sademetsä oli todella vehreää ja runsasta!







Tässä vesi putoaa alas. Näyttää jälleen ihan iisiltä, mutta kyllä tuostakin syntyi ihan kunnon putous. Alhaalla näkyy pikkurilli-ihmisiä kävelysilloilla.



Reitillä näimme muitakin eläimiä kuin nenäkarhuja. Peruukkinärhet tulivat meidän juomataukoamme joukolla ihmettelemään. 




Alemman reitin huipentuma oli tämä pitkä putous. 



Olimme jo poispäin lähdössä, kun silmäkulmasta näin polun vieressä jotain liikettä. Apinoitahan siellä hyppeli! Jälkeenpäin tutkin, mitä he tarkalleen olivat ja kävi ilmi, että kapusiiniapinoita.

Pikkuapinalla on turvallinen kyyti vanhemman selässä. Voi söpöys : ))



Uteliaita olivat nämäkin veijarit! 




Juna-asemalla olisi ollut niin pitkä odotus alkupisteeseen pääsyyn, joten päätimme kävellä viimeisen taipaleen metsän läpi. Onneksi polulle oli rakennettu kunnon sillat varsinkin kosteikkojen kohdalle, sillä sillan vieressä makoili tämä kaimaani. 

Viisi tuntia meni Argentiinan puoleen tutustuessa. Laitoimme viestin Carlokselle, joka pyysi ystäväänsä tulemaan meitä hakemaan ja kyyditsemään sillalle, jossa taas vaihdoimme Carloksen autoon. Aamulla Brasiliasta Argentiinaan lähtiessä kukaan ei ollut meistä kiinnostunut, mutta Argentiinan puolella näytimme passit ja saimme leimat. Oli tärkeää saada myös lähtiessä passiin leima, mutta ei tätä Brasiliaan palatessa kukaan tarkastanut. 



Kolmantena Foz do Iguacun päivänä kävimme Itaipun padolla. Pato oli vuoteen 2012 asti maailmaan suurin, kunnes Kiinaan rakennettiin vielä suurempi. 

Itaipun vuosittainen sähköntuotanto vastaa suurin piirtein koko Suomen kulutusta, joka on 85 TWh. Hyvänä vesivuonna tuotetaan selvästi yli 90 TWh. Padolla katetaankin yli 90 prosenttia Paraguayn ja noin 20 prosenttia Brasilian sähköntarpeesta.




Patoa alettiin suunnittelemaan 1960-luvulla ja historiallinen sopimus vanhan vihollisvaltion Paraguayn kanssa kirjoitettiin vuonna 1966. Vuonna 1979 Argentiina esitti huolen, että avaamalla padon Brasilia ja Paraguay voisivat hukuttaa koko Buenos Airesin. Niinpä myös Argentiina otettiin mukaan kolmanneksi osapuoleksi patoa koskevissa sopimuksissa.

Vierailu alueelle tehtiin kaksikerroksisella bussilla, joka kiersi ensin alakautta turbiinien editse, ajoi osan matkaa Paraguayn puolella ja palasi yläkautta Brasiliaan.




Näkymä Paraguay:hin, itse asiassa kuva taitaa olla otettu Paraguayn maankamaralla.




Ylhäältä oli huimat näkymät ja paikoitellen vähän hirvittikin. Olimme kuitenkin jykevällä alustalla, sillä padon pystytykseen kulutettiin yli 12 miljoonaa kuutiota betonia ja tarpeeksi terästä 380 Eiffel-torniin. Korkeimmillaan se kohoaakin 196 metriin, joka vastaa 65-kerroksista rakennusta.



Koska meille jäi patokierroksen jälkeen vielä aikaa, otimme Uberin buddhalaisluostarille. Paikka vaikutti aluksi jotenkin päälleliimatulta ja epäaidolta ja tuntui hassulta edes vierailla tuollaisessa kohteessa Brasiliassa. Kuitenkin kun katsoimme 265 000 asukkaan kaupungin katukuvaa, näimme jos jonkinlaista kirkkoa ja temppeliä. Oli mm. helluntaiseurakunnat, mormonien ja jehovien seurakunnat sekä moskeijat ja synagogat. Mahtuipa joukkoon Martti Luther -seurakuntakin. Tuossa kirjossa ei siis olekaan outoa, että myös buddhalaistemppeli oli edustettuna. 



Paikka oli kaunis ja rauhallinen. Päivä tosin oli painostavan kuuma, tuo aukio keltaisten patsaiden ympäröimänä tuntui erityisen tuskalliselta. Pieni tuulenvire (siis hyvin pieni) kävi, olimmehan kukkulalla. 

Seuraavana aamuna hyvin aikaisin palasimme takaisin Rio de Janeiroon. 



Jätettyämme matkatavarat lentokentälle säilytykseen, uberoimme tutuille hotellimme kulmille ja kävelimme Ipaneman ihania katuja. 



Praca General Osórion aukiolla pidetään sunnuntaisin "hippimarkkinat", joita kiertelimme ja teimme viime hetken ostoksia. Pian olisi aika palata lentokentälle ja kohti Eurooppaa ja kotia.



Viimeinen räpsy Copacabanalle. Hei hei palmut ja hiekkaranta, hei hei Brasilia!




Edelliset Brasiliapostaukset löytyvät täältä:







 

30. elokuuta 2020

Brasilia / Foz do Iguaçu




Kolmas etappi matkallamme oli Foz do Iguaçun putoukset. Lensimme "hirmu" kätevästi Lajeadon lähimmästä isommasta kaupungista Porto Alegresta Rion kautta Foziin, vaikka suora lento olisi ollut tietysti paljon lyhyempi. Otimme sisäiset lennot varausjärjestelmän kautta pakettina ja meillä oli suuria hankaluuksia lisätä matkatavaroita jälkeenpäin. Lopulta saimme laukutkin mukaan Tainán avustuksella.

Hotellimme oli oikein kiva, Foz do Iguaçun keskustassa.  Heti ensimmäisenä aamuna huristimme Uberilla muutaman kilometrin päähän vesiputouksille. 




Tiesimme toki kesän olleen kuiva, joten oli odotettavissa, että maksimimäärää vettä ei putouksilla virtaisi. Ensimmäinen näkymä olikin hieman vaatimaton ja pelko jo iski, että näinkö vähän sitä vettä onkaan. Toki maisema jo tuollaisena oli ihan upea.




Vettä löytyi edempää sitten enemmän! Oikea puoli on Argentiinaa. 

Wikipedia kertoo pikaisen tiivistelmän:

Iguassun putoukset (kirjoitetaan joskus muodossa Iguaçun putoukset tai Iguazún putoukset) sijaitsevat Iguaçujoessa Argentiinan ja Brasilian rajalla. Vesi putoaa kapeaan pohjoiseen avautuvaan rotkoon. Vesiputouksen yläpuolella joki virtaa rotkon itäreunaa etelään ja kiertyy osittain rotkon pään ympäri sen länsipuolelle. Putouksia on siten rotkon itäpuolella, päässä ja länsipuolella. Niitä on 2,7 kilometrin matkalla yhteensä 275, ja niiden korkeus on 60–80 metriä. Ne ovat maailman kolmanneksi suurimmat putoukset. Putoukset ovat kahden kansallispuiston alueella, Iguazún kansallispuistossa Argentiinassa ja Iguaçun kansallispuistossa Brasiliassa. Iguazún kansallispuisto liitettiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 1984 ja Iguaçun kansallispuisto vuonna 1986.Putouksen nimi tulee guaranin kielen sanoista i eli ’vesi’ ja guazú eli ’iso’.

Suurin osa putouksista sijaitsee Argentiinan puolella, mikä mahdollistaa pääsyn aivan putousten äärelle, muun muassa vaikuttavan Garganta del Diablon (Paholaisen kita) reunalle. Brasilian puolelta taas avautuu hyvä kokonaiskuva putouksista.

^

Jännä muuten, että Wikipediassa sanotaan putousten olevan maailman kolmanneksi suurimmat. Riippuu tietysti, miten lasketaan. Victorian putoukset ovat korkeammat (108m), kun nämä ovat korkeudeltaan 82m. Niagara on sitten 54m. Iguaçun putoukset ovat 2700m leveät ja putouksia on yhteensä 275 kpl.  (Victorian putousten leveys on 1700m ja niitä on 5 kpl. Niagara taas on leveydeltään 945m ja putouksia on 4 kpl. Tämän perusteella Iguaçun putoukset ovat leveimmät ja lukumääräisesti suurimmat maailmassa, Victorian putous on sitten kyllä korkein. No, eihän Wikipedia olekaan mikään absoluuttinen totuus.






Tässä kohdassa putous oli niin lähellä, että katsojat saivat virkistävästi hienoisen vesipilvisuihkun. Veden jyly oli tosi kova.



Hissillä näkötorniin, josta oli hyvät näkymät ja sateenkaarikin näkyi hienosti. Ihmiset näyttää kävelyväylillä ihan pikkuruisilta. Suuri vesimassa kuvan takareunassa on juuri paholaisen kita.



 
Brasilian puoli putouksista on melko kompakti, käveltävää ei ole paljon (vajaa 2 km).  Ihan toista on Argentiinan puolella, josta kerron enemmän seuraavassa postauksessa. Täällä tosiaan putouksista saa hyvän kokonaiskuvan, Argentiinassa taas pääsee hyvin lähelle putouksia. No, eipä tuntunut putoukset kaukana olevan täällä Brasiliassakaan.







Puistossa varoiteltiin kovasti nenäkarhuista (nasua nasua) ja kovasti odottelimme näkevämme niitä. Kuulemma ne tulevat herkästi ryöstämään ihmisten eväät ja purressaan saattavat levittää vesikauhua. Ei näyttäytyneet karhut muualla kuin jäätelöpakkauksissa. 



Aivan kansallispuiston vieressä sijaitsee lintupuisto, Parque das Aves. Siellä keskitytään atlanttisen sademetsän lajien suojeluun ja tutkimukseen. Monet puistossa asuvista linnuista, varsinkin suurista papukaijoista,  on pelastettu salakuljettajien kynsistä.  



Sademetsän kasvilajeja oli myös paljon pitkin aluetta. Itse asiassa puisto on perustettu sademetsään, joten monet kasvit olivat luultavimmin alkuperäisillä kasvupaikoillaan. Päivä oli todella hiostavan kuuma, onneksi tuolla sentään oli isojen puiden tuomaa varjoa. Mutta kosteus oli jotain aivan hillitöntä. Mekko liimautui ihoon ja otsalta vaan valui hiki. Yleensä kestän tuollaista vähän heikosti, mutta tuolla se jotenkin kuului asiaan. Piti vaan muistaa juoda paljon ja toisaalta ympärillä oli niin paljon katseltavaa, että ei se kosteus sitten niin häirinnyt.




Flamingoja oli paljon. Hieno väri niillä kyllä on ja hauskat nuo pitkät jalat ja kaulat.



Kuningastukaani (Toco toucan) oli hieno ilmestys. Siinä se vaan istua kökötti oksalla eikä juuri liikkunut. Nokka näyttää painavalta, mutta kovan kuoren sisällä oleva luuaines on höttöistä ja pehmeää.



Kierroksen viimeisessä häkissä oli ne kaikkein upeimmat linnut, arat. Ja niitä oli paljon! Ja niiden äänet aivan tajuttoman kovat! Kun joku jotain rääkäisi, siihen vastasi kymmenet muut kaverit. Ja hetken päästä jollain toisella oli jotain sanottavaa ja taas säestettiin.







Eniten häkissä oli näitä vihersiipiaroja (Ara chloropterus). Niitä pääsi aivan lähelle, kun ne kävelivät ja istuskelivat kaiteilla ja kivillä. Olisi ylettänyt koskemaankin helposti, mutta ei tietenkään saanut, enkä olisi uskaltanutkaan. Valokuvaukselle lähietäisyys oli hyväksi : )



Välipala-aika : )




Monet istuskelivat toki korkeammalla ja katselivat sieltä vierailijoita (ja rääkyivät!). Näimme yhden kävelevän verkkoaitaa pitkin ylöspäin. Siinä käytettiin eniten nokkaa apuna ja jalat tulivat perässä. Veikeän näköistä : )





Komeita olivat myös nämä sinikelta-arat eli araraunat (Ara ararauna).



Sademetsän puut oli aika korkeita.



Illalla käväisimme vielä kolmen valtion rajapyykillä. Vasemmalla Argentiina, oikealla Paraguay, kuten kylteissä opastetaankin.




Rajapyykin alue oli melko muovisen ja teennäisen oloinen. Sisäänpääsy sisältyi hankkimaamme yhteislippuun (vesiputoukset, Itaipun pato ja tämä), joten kävimme sitten paikan katsastamassa. Jokaisella maalla on lippunsa värinen rajapyykkipömpeli vastaavilla alueillaan, joten ideahan on ihan hauska.


Edelliset Brasiliapostaukset löydät täältä:







 


29. elokuuta 2020

Brasilia / Häät Lajeadossa


Toinen kohteemme Rion jälkeen oli Brasilian eteläisin osavaltio, Rio Grande do Sul.

Wikipedian tietopläjäys:

Rio Grande do Sul on Brasilian eteläisin osavaltio. Se rajoittuu pohjoisessa Santa Catarinan osavaltioon, idässä Atlantin valtamereen, etelässä Uruguayhin ja lännessä Argentiinaan. Osavaltiossa on arviolta 11 286 500 asukasta (vuonna 2016) ja sen pinta-ala on 268 782 neliökilometriä. Sen pääkaupunki on Porto Alegre.

Lentomme oli Riosta Sao Paulon kautta Porto Alegreen. Vaihtarimme Tainá oli meitä kentällä vastassa ja jälleennäkeminen oli tietysti iloinen. Hän varoitteli meitä etukäteen, että antaa meille paljon "Brazilian hugs" ja pomppii ilosta : )

Ajomatkaa Tainán kotikaupunkiin oli reilun tunnin verran. Osavaltio on maan vauraimpia ja tiet olivatkin oikein hyvässä kunnossa. Olimme perillä melko myöhään, majoituimme pikaisesti hotelliin (yläkuva) ja kävimme vielä illalla syömässä. Tapasimme myös Tainán tulevan miehen Diegon. Heillä on kaksivuotias suloinen tytär, jonka tapasimme sitten häissä seuraavana päivänä.



Hääpäivän aamuna me tytöt menimme kampaajalle. Ja olihan kuulkaa elämys! Liukuhihnalla meitä pestiin, puunattiin, föönattiin, harjattiin ja meikattiin, lakattiinpa vielä kynnetkin. Saimme oikein hienot kampaukset ja sellaiset paikalliset häävieraan meikit tekoripsineen kaikkineen, että ihan pelotti katsoa itseään peilistä! Tyttäreni pyysi ja sai vähän hillitymmän version, mutta minun piti varoittaa miestä, ennenkuin näyttäydyin hänelle. Hauskaa oli silti sonnustautua maan tavalla : )



Yläkerrassa oli morsimen (valkoinen takki) ja morsiusneitojen valtakunta, jossa kilisteltiin shampanjaa ja nautittiin pieniä herkkuja odottelun ja meikkien/kampausten lomassa. Morsiusneitoja oli useampia, olisiko ollut ainakin kahdeksan ja he kaikki olivat pukeutuneet oransseihin mekkoihin, mikä oli häiden teemaväri. Myös heidän seuralaisillaan oli yhtenäiset vaatteet, vaaleanruskeat housut, valkoinen paita, olkaimet ja rusetti. Tyylikästä!



Vihkipaikalle sai kunnian saapua ensimmäiseksi pikkuinen Heloísa. Ilmapallossa luki, että äiti tulee kohta. Miten suloista!



Pari oli mennyt naimisiin maistaatissa jo lapsensa syntymän aikoihin. Myös kirkollinen siunaus oli tehty häitä edeltävällä viikolla. Nämä olivat siis etupäässä vain juhlat, mutta "vihkiseremoniassa" puhui morsiamen veli ja lopuksi kaikki morsiusneidot allekirjoittivat nimensä johonkin paperiin/kirjaan.

Morsian oli itse suunnitellut pukunsa ja se olikin erittäin kaunis tyllipuku : ) Maassa ei selvästi ole suurta merkitystä morsiuskimpulla, minusta näytti, että kimppu oli peräti tekokukista tehty. Muut koristeet sekä vihki- että juhlapaikalla olivatkin sitten runsaita ja ryöppyäviä. Toimitus myös kuvattiin sekä videolle että erilaisille kameroille monen ammattilaisen toimesta. Ympärillä pyöri kuvaajat, valonheittimien pitelijät ja muut avustajat. Jännä asetelma ainakin meille suomalaisille ; )




Heti juhlatilaan saavuttaessa tarjolla oli suklaakonvehteja ja mieletön määrä kukkia niiden seurana..



Hääpari saapui juhlallisesti ja julisti juhlat alkaneiksi. Musiikki soi kovalla ja välillä esiintyi kitaraa soittava ja laulava nainen. Illemmalla juhlavieraita viihdytti DJ ja vielä myöhemmin bändi.

Illallinen tarjoiltiin pöytiin. Salaatti tarjoiltiin korkeasta, laakeasta lasista, sitten seurasi erilaisia pieniä suolapaloja. Pääruokia tuotiin kaksi, ensin lohta ja riisiä, sitten nautaa ja polentaa. Jälkiruuaksi red velvet -kakkua. Kaikki ruoat olivat erinomaisen hyviä!




Tilassa oli baari, jossa baarimestarit sekoittivat drinkkejä pitkin iltaa. Tarjolla oli neljä drinkkivaihtoehtoa, jotka hääpari oli tarkoin valikoinut.




Ilta jatkui tanssin merkeissä kuulemma aamutunneille asti. Mukana tanssivat myös mummot ja vaarit, ainakin alkuillasta. Me suomalaisina kyllä väsähdimme aikaisemmin ja otimme taksin hotellillemme ennen puoltayötä. Moni juhlavieras oli tullut paikalle autoilla ja niillä he myös ajoivat kotiin (!). Kuulemma piti valita sellainen reitti, jolla ei yleensä ole poliiseja, muuten olisi voinut tulla sakkopisteitä ajokorttiin. Nykyään kun ei lahjontakaan onnistu, kun poliiseilla on sähköiset järjestelmät rikkeille.

Brasilialaiset häät oli oikein hauska kokemus!





Häistä seuraava päivä menikin juhlista toipumiseen, ainakin aamuun asti juhlineilla. Me virkeinä kiertelimme Lajeadon pientä kaupunkia 35 asteen helteessä ja kävimme mm. elämysmatkalla supermarketissa. Löysimme myös täydellisen jäätelökahvilan, jossa makuja oli valittavana kymmeniä ja kastikkeita ja muita härpäkkeitä myös joka lähtöön. Lopuksi annos punnittiin ja maksu määräytyi sen mukaan.

Illemmalla saimme kutsun uusien ystäviemme luo, joihin tutustuimme häissä. Perheen äiti oli yksi morsiusneidoista. He viettivät iltaa talonsa uima-altaalla ja pyysivät meidät mukaan. Talo oli vain muutaman korttelin päässä hotelliltamme, mutta saimme sinne autokyydin. Perhe kertoi meille alueen historiasta, miten saksalaiset olivat asettuneet asumaan laaksoihin ja perustaneet sinne kaupunkeja ja italialaiset olivat sitten asettuneet vuorille. Tämä perhe oli sukujuuriltaan italialaisia.




Illalla Tainá tuli hakemaan meitä talolta ja menimme katsomaan auringonlaskua joen varteen. Alueella oli ollut päivällä jonkinlainen tapahtuma, muutama myyntikoju oli vielä illallakin paikalla. Yllätykseksemme ohjelmassa oli ihan pian alkamasa sambaesitys! Se oli vaan tällainen pikkuinen, mutta meille tietysti ihan valtava elämys.




Tuo sinihousuinen poika tanssi kui hänen jalkansa olisivat olleet spagettia. Todella ripeästi hän liikkui, sitä oli ihan hypnoottista katsella. Todellinen talentti!



Amy Winehouse seuraa sambaajia.




Seuraavana aamuna lähdimme Tainán kyyditseminä ajelulle lähistön mielenkiintoisiin paikkoihin. Ensin menimme Bento Goncalvesiin ja siellä Aurora -viinitehtaaseen. Kyseessä on osuuskunta, jonne tuottajat rypäleensä tuovat ja niistä valmistetaan erilaisia viinejä ja mehuja. Brasilialainen viini ei tosin taida olla kovin kuuluisaa, toisin kuin vaikka chileläinen. Viinit olivatkin hyvin makeita ja jotenkin mehumaisia kaikki. Tuotantokin on varmaan pientä, joten se riittää varmaan hyvin paikallisille. 




Jatkoimme syömään ihanaan ravintolaan, jossa otimme sellaisen menun, että tarjoilija toi meille ruokailun aikana mitä erilaisimpia ruokia. Ensin tuli salaatteja, risottoja, friteerattua polentaa (näkyy kuvassakin, ihan superhyvää!), taivaallisia kurpitsatäytteisiä tortelloneja, jotka olivat ehkä paras koskaan ikinä maistamani ruoka.

Sitten seurasi lihoja jos jonkinlaisia. Tietysti, kun Brasiliassa ollaan. Kyljystä, ribsiä, kaikkea. Ravintolasta otimme facetime-puhelun pojallemme Suomeen, joten hänkin ikäänkuin oli kanssamme syömässä : )




Matka jatkui lammaspaikkaan, tai sananmukaisesti lammastaloon. Täällä oli erilaisia aktiviteetteja, joita pääsi seuraamaan. Ensin katsoimme pikkuisia karitsoja, joista muutama oli ihan hetki sitten syntyneitä. Näimme myös, miten lammas keritään saksilla. Valitettavasti tuolla heitettiin villa roskiin, mikä särki neulojan sydäntä. Tuolla maassa neulotaan ilmeisesti pelkästään akryylistä, harmillista.





Sitten seurasimme, miten satapäinen lauma päästettiin ylälaitumilta lypsettäväksi. Ne juoksivat ihan innoissaan korvat lerppuen lypsyjonoon, kun varmaan tiesivät herkkuapetta olevan tarjolla.



Erottelua oli hauska seurata. Kaulapannan värin mukaan ne ohjattiin omiin lokeroihinsa sen mukaan, oliko kyseessä hyvin vai keskinkertaisesti lypsävä lammas vai kenties tiineenä oleva tai sairas. Kullekin oli sitten oma ruokansa, siksi heidät eroteltiin. Siinä sai setä olla porttien kanssa tarkkana, kun tulijoilla oli niin kova hoppu.

Kapeammassa kohdassa ennen portteja alustana lampailla on hiekkaa, jotta niiden sorkat puhdistuvat eikä tauteja pääse leviämään.



Lopuksi seurasimme vielä lammaskoiranäytöksen. Se oli portugaliksi, mutta Tainá käänsi meille olennaisimmat kohdat. Koirat ovat kotoisin Skotlannista ja niitä ohjataan joko pillillä tai englanninkielisillä komennoilla. Aluksi vähän epäilimme, että koiria on tuolla kepillä rankasti koulutettu, kun ne olivat jotenkin luimun ja pelkäävän oloisia. Kävi ilmi, että he ovat vaan paimentamisesta niin innoissaan, että jopa tärisevät innosta. Matala asento kuuluu myös asiaan, jotta voi äkkiä käskyn saatuaan syöksyä paimentamaan lampaita. Ohjaaja selittikin, että keppi ei ole kurittamista varten, vaan koirat joutuvat tuhmia oltuaan takamuurin päälle istumaan. Sinne yksi näytösluontesesti hetkeksi ohjattiinkin, mutta en usko, että koirat mitään tuhmureita oli.


Tämäkin näytös oli lähes hypnoottista seurattavaa, koirat tekivät työnsä niin hienosti. Lampaat totteli paimentajiaan kiltisti, siirtyivät vaan seuraavaan paikkaan uutta ruohoa mutustamaan. 




Kävimme myös toisella viinitilalla, josta tosin oli jo ihan kaikki rypäleet kerätty. Pari pientä ryppyistä vaan löysimme. Täällä ei ollut opastuksia englanniksi, mutta nautimme kauniista miljööstä ja ihailimme viiniköynnösrivejä. Tilan kaupasta ostimme illaksi viinirypälemehua ja löysin kaupan kosmetiikkanurkasta punaviiniä sisältävää käsirasvaa, joka tuoksuu hurmaavalta, runsaan hedelmäiseltä.

Lähistöllä oli myös Wine Spa, jossa kuulemma maksaa yksi yö ihan maltaita. Kai siellä sitten lillutaan jossain viinikylvyissä ja saadaan viinihoitoja sisäisesti ja ulkoisesti...?




Aurinko jo laski palatessamme kotiin. Siirryimme hotellista Tainán kotiin kahdeksi viimeiseksi yöksi, kun hekin olivat kunnolla toipuneet häistä. Heillä on juuri keväällä valmistunut itse suunniteltu omakotitalo alueella, jossa on korkeat kiviaidat ja vartijat, mutta vasta muutama naapuri. Mieheni kävi illalla lenkillä ja katsoimme parhaaksi varoittaa vartijoita, että täällä sitten juoksentenee yksi hullu suomalainen, joka ei kuitenkaan ole väärillä teillä ; )




Seuraavana päivänä lähdimme jälleen autoretkelle, tällä kertaa mukana oli Tainán äitikin. Meille esiteltiin kaunis paikka, jossa oli Etanan vesiputoukseksi putsuttu putous. Otimme kuvia tuolla tasanteellakin, mutta kyllä mua vähän se pelotti. Olisi päässyt myös korkeaan torniin, joka oli metallinen häkkyrä, jätimme sen väliin. Kävelimme alueella ja ihailimme vielä muutamia kukkivia jalohortensioita. Niitä lasvoi teidenkin varsilla valtavina puskina ja kukkia oli vielä kohtalaisesti. Näky on varmaan upea silloin, kun kukinta on täysillä käynnissä.



Meille haluttiin esitellä kaupunki nimeltä Gramado. Tämän paikan nimen kuuleminen sai kaikkien paikallisten silmät säihkymään. Se on suosittu lomanviettokaupunki eurooppalaistyylisine taloineen. Loma-asuntojakin ihmisillä täällä on, mutta ne ovat kuulemma hirvittävän kalliita. Kaupunki on erikoistunut suklaaseen ja kävimme sekä Tainán että hänen äitinsä suosikkikaupassa. Olihan suklaa toki ihan hyvää, mutta meidät suomalaiset nyt vaan on hemmoteltu piloille Fazerin suklaalla.

Itse kaupunki oli erittäin siisti ja yksityiskohtia myöten viimeistelty. Ymmärrän hyvin, että näin hieno paikka vetoaa paikallisiin. Itsekin odotimme paikalta paljon, kun häissäkin meille tätä niin antaumuksella kehuttiin. Emme kuitenkaan kokeneet kaupunkia niin hirveän erikoiseksi, arvatenkin. Mutta kiva oli nähdä, että tällainenkin paikka on olemassa, brasilialaisten lomaunelma!




Teiden varsilla oli lehmäntaljamyymälöitä, toimme tuliaisena yhden pienehkön. Suklaa oli esillä kauniisti suklaakaupassa (Nämä kuvat on siitä Tainán suosikkiliikkeestä) ja saksalaispubien sisäänheittäjällä oli melkein "lederhosenit" : ))



Palattuamme Lajeadoon ajoimme vielä yliopiston kautta, jonka seinälle on juuri valmistunut  graffititaiteilija Eduardo Gobran seinämaalaukset. Olin iloinen, että näimme nämä, sillä valitettavasti unohdimme käydä katsomassa Riossa hänen valtavan seinämuraalinsa. Se olisi ollut lähellä huomispäivän museota, mutta epähuomiossa otimme Uberin sieltä suoraan hotellille. Onneksi siis edes pieni pala Gobran töitä tuli nähtyä!

 



Illallisen söimme Tainán äidin luona, jossa kotiapulainen oli valmistellut ruuan ja isäpuoli lämmitti sen meille illaksi. Kanaa ja polentaa, nam! Brasilialaisissa (ainakin isoimmissa) taloissa on tyypillistä rakentaa grilli sisälle keittiöön. Oikealla Tainán äidin esittelemä grilli hänen kodissaan ja vasemmalla Taínán uuden kodin grilli, jota Diego edellisiltana käytti. Lihaa syödään paljon ja tyypillisesti jopa ilman lisukkeita. Meitä varten oli tehty salaatti, mutta muuten saattaa lihan lisäksi olla tarjolla vaan jotain pientä, esim. sipsejä. Meitä varten grillattiin myös bataattia ja kesäkurpitsaa.




Niin vaan tuli jälleen lähtöpäivä ja suuntasimme luoteeseen päin Argentiinan ja Paraguayn rajalla olevaa Foz do Iguacua, jossa tutustuisimme maailman suurimpiin vesiputouksiin.

Lähtöpäivän aamuna ehdimme vielä piipahtaa kivitukussa. Lajeadon alueella louhitaan etenkin ametisteja, tukussa oli niiden lisäksi satoja muitakin kiviä suuri halli pullollaan. Ostimme muutamia pieniä.värikkäitä kiviä matkamuistoiksi.



Matkakertomuksen edelliset osat löydät täältä